...mut tän päivästä edelliseen kirjoitukseeni liittyen.... meille on nyt tulossa se kummilapsi, sitä odotellessa. Ei malttaisi millään odottaa et onks hän tyttö vai poika, minkä ikäinen, mistä maasta jne. Heti aletaan kirjettä lasten kanssa rustaamaan, kun saadaan lapsesta tietoja.

 

Eli vaikka hyväntekeväisyys on aina ollut mulle tärkeää niin silti olen onnellinen et vuonna 2012 pystyn auttamaan jotain lasta joka kuukausi ja ympäri vuoden.

Vuosi 2011: Pääsin opiskelemaan hartaasti toivomaani alaa eli sosiaalialaa. Sosionomi opiskelut ovat alkaneet yli odotusten. On ihanaa opiskella, ala on oikea ja suo syvää tyydytystä ja oppia lisää. Rakkautta ei tämä(kään) vuosi tuonut. Sydän särkyi kertaalleen ja loppu vuosi meni sitä paikkaillessa. Melkoisesta mustasta mudasta ja mesennuksen syövereistä piti nousta, kun vuosi alkoi ja sen todella tein ja olen niin ylpeä siitä. Alkuvuosi oli rankkaa aikaa ja meni sirpaleiden keräämiseen. Keväällä aurinko paistoi kunnes helteet korvensivat kaiken kauniin. Syksy toi uutta elämää ja uudenlaista syytä mennä eteenpäin ja katsoa taas luottaen tulevaisuuteen. Lapset kasvoivat, viisastuivat ja eheytyivät yhdessä äitin kanssa. Pikkuhiljaa olen taas saanut otteen elämästä ja perheestäni ja selvästi olemme matkalla valoon päin.

 

Nyt on hyvä hetki vaihtaa vuotta ja aloittaa taas alusta. Tänä vuonna tulee se elämäni Rakkaus, eiks vaan? Tänä vuonna talous on entistäkin paremmassa kunnossa. Tänä vuonna lapset taas kasvavat, viisastuvat ja eheytyvät ja äiti kans. Tänä vuonna etsin itseäni entistäkin syvemmältä ja löydän taas itsestäni uusia puolia. Tervetuloa uusi vuosi 2012!

Jouluna katsoin plan-joulukonserttia. Voi kun taas ahdisti se köyhyys ja kurjuus, mitä esimerkiksi Itä-Timorissa kohdataan joka päivä... Tänään tuli ajankohtaisessa kakkosessa Somaliasta lapsista, jotka kuolevat aliravitsemukseen. Sattuu niin paljon ja haluaisi auttaa... :`( Mä haluaisin kummilapsen, mutta 27e/kk on aika paljon opiskelevalle yh-äidille.... pohdin josko saisin sen maksettua... tai saisinko jonkun kaveriksi, jos yhdessä ottaisi kummilapsen. Samalla lapsenikin oppisivat, että on välitettävä kaikista läheisistä. Sitä yrittää lahjoittaa säännöllisesti sinne ja tänne, mutta samalla tietää että se ei ole edes pisara meressä. Mä niin toivoisin, että kaikki hyväosaiset innostuisivat jakamaan omistaan ja auttamaan niitä, kenen hätä on suuri. Olisi helppoa olla kyyninen ja jättää auttamatta.. "välikäsille ne rahat menevät". Itse en pysty kääntämään selkääni, on aina vaan yritettävä uskoa siihen, että voimme jotakin pientä muuttaa, voimme tuoda edes pienen pisaran iloa jollekkin.

 

Mistä se syntyy, mitä se on... Joulumieli. Sitä oli aikaa tänä vuonna pähkiä. Olin yksin kylpylässä ja löysin itsestäni uusia ulottuvuuksia. Jouluaattona hain pitsan ja söin sen huoneessa. Jouluaterialle menin kello 18.30. Samaan pöytään oli istutettu toinen yksinäinen. Kohteliaasti vaihdoimme muutaman sanan ja ruuan jälkeen hyvästelimme ja toivotimme toisillemme hyvää joulua. Muun ajan maksain huoneessa, luin kirjoja, katsoin telkusta joululaulu-konsertteja ja ihmettelin elämää. Hymyilin yksin. Ajattelin olevani ihan hullu, tahtoa nyt jouluna olla yksin. Ja mietin kuinka minut tuomittaisiin maailman itsekkäimmäksi ihmiseksi, jos kertoisin, että tämä joulu on yksi elämäni parhaista. :) Olin epäsosiaalinen mölli ja se tuntui hyvältä.

 

Yöllä menin kynttilöiden valaisemaan kylpylään uimaan. Ulkoaltaassa ei tarennut muut eli sieltä löysin kaipaamaani rauhaa. Pikkupakkasessa vesi höyrysi, yö oli pimeä, vain ulkoroihut valaisivat. Kun pysyi liikkeessä niin tarkeni.Oli hiljaista ja rauhallista. Vain minä, musta taivas, tähdet ja ulkoroihut. Höyrysaunassa ei muita ollut, siellä viihdyin pitkään. Mietin jouluja, menneitä ja tulevia. Mitä niiltä tahdon, mitä elämältäni tahdon.

 

Joulupäivänä kello herätti 6.30, koska tahdoin mukaan kirkkoon. Bussissa enkä kirkossa puhunut kellekkään, nautin vaan sanasta ja joulun sanomasta ja ihmeestä. Hartaus kosketti.

 

Kirkon jälkeen kävin lenkillä ja nukuin parin tunnin päikkärit. Iltapäivällä osallistuin zumbaan. Vetäjä oli hauska ja zumba mukaansa tempaava. Hymyilin ja nauroin alusta loppuun, hiki vaan virtasi. Ja sit päälle kylpylää... Ulkoallasta, höyrysaunaa... En tainnut puhua koko päivänä kuin pari sanaa jumppa-ohjaajalle ja kiitokset tarjoilijalle. Illalla katselin telkusta Juha Tapion haastattelua ja itkinkin vähän. Mä niin arvostan sitä miestä ja hänen ajatuksiaan. Siitä huokuu nöyryys ja auttamisenhalu... jotenkin liikuttavaa. Ehkä joulupäivänä alkoi pikkasen enemmän koti-ikävä ja yksinäisyyskin vaivata. Lapset oli paljon mielessä. Mut kyl mä vannoin ja lupasin itselleni et useammin tulevaisuudessa otan aikaa ihan itselleni ja kuuntelen sisintäni.

 

Tänään sit aamupalan ja vesijumpan jälkeen oli aika lähteä kotiin. Taas oli sekavat fiilikset, olisi ollut ihana jäädä paratiisiin, mutta toisaalta odotin jo näkeväni tyttöset.

 

Mä mietin tosi paljon sitä Joulumieltä ja sitä mitä se on. Mitä ilman ei joulu tulisi? Vai tulisiko se jokatapauksessa...? Joulumieli voi tulla myös ilman rakkaita ja läheisiä. Mun joulumieleni taisi tänä vuonna koostua rauhasta, levosta ja siitä Joulun Sanomasta. Ehkä ne ovat kuitenkin tärkeämpiä kuin kiire, suorittaminen, stressi. Tärkeintä minulle onkin osata pysähtyä kuuntelemaan itseään ja etsimään sitä miksi me joulua vietämme.

 

Ja jos tämä joulu jotain muutti niin sitä, että yksinolo ei pelota enää kuten ennen. Ei kotona voi olla koskaan sillä tavalla yksin vaikka ei muita kotona olisikaan. Yksinolo oli ihan toisella lailla käsinkosketeltavaa tuolla vieraalla reviirillä ja ilman tuttuja rutiineja. Kyllä kannatti.

 

 

Perheväkivalta. Se on mielessä tänä iltana. Taas uutisoitiin tapauksesta, missä mies tappoi lapsensa ja vaimonsa. Vaimo ollut syyskuussa turvakodissa,  mutta palasi kotiin. Tässä yhteydessä lapset huostaanotettu. Mä en tajua ja silti mä tajuan... Miten me voidaankaan sekoittaa rakkaus ja riippuvuus toisiinsa niin hyvin? Miksi me jäimme vaikka tiesimme, että ei pitäisi? Mikä pistää naisen (tai miehen) alistumaan kerta kerran jälkeen nöyryytyksiin ja väkivaltaan? Miksi me jäämme siihen koukkuun vaikka olemmekin ihan tavallisia, järkeviä ihmisiä? Mä oon pyöritellyt näitä samoja kysymyksiä vuodesta toiseen. Tiedän ja silti en ymmärrä. Se kaikki jättää niin syvät jäljet, sielun haavat arpeutuvat kovin hitaasti.

 

Mä luulin, et Jumala voi auttaa ja parantaa. Mä uskoin naiivisti, että rukoileminen riittää. Ma uskoin, että mun rakkaudella ja Jumalan siunauksella asiat muuttuvat ja se toinen paranee. Mut eihän se niin mennytkään. Niin ei vaan saanut tapahtua. "Tapahtukoon Sinun tahtosi..." Se lienee se vaikein pala niellä, vaikein asia oivaltaa ja oppia.

 

Mä olin voimakas, vahva leijona. Pidin pintani ja puoleni. Mikä sai minut muuttumaan, miksi jäin? En löydä vastauksia, vaikka etsin niitä vuodesta toiseen. Ymmärrän itseäni, hetkittäin jo olen armollinen itselleni, mutta parantuminen... se on pitkä ja kivinen tie.

Mä olen pian työharjoittelussa paikassa, jossa joudun kohtaamaan perheväkivaltaa. On osattava olla puolueeton. On osattava pitää omat tunteet syrjässä, oltava ihminen ihmiselle. Mua pelottaa. Osaanko, pystynkö, uskallanko? Mä tahdon sinne, tahdon kokeilla rajoja ja etsiä niitä omia arvoja. Tahdon todistaa itselleni, että se on ohi minun elämässäni. En ole katkera, olen toipunut. Tahdon näyttää itselleni, että pystyn kohtaamaan kaikki ihmiset samanarvoisina ja Jumalan luomina. Haastan itseni, mutta pelottaa se silti. Siksikö minun piti se kaikki kokea, että osaisin nyt olla avuksi muille? Tarvitsinko sen koulun tullakseni ihmiseksi. Juuri tällaiseksi ihmiseksi.