Me mentiin tänään pikkusten kans uimahalliin. Matkalla tytöt kävivät muistelemaan meidän kesästä reissua Nokian kylpylään Markon ja sen tyttöjen kans. Ja multa tuli ihan itku.... Se oli muutaman kuukauden seurustelu-suhde mut voi kuinka rakastin sitä miestä. En ole niin ennen tuntenut.... Siellä kylpylässä oli sillon niin ihanaa. Se touhus tyttöjen kans, välillä Islan, välillä Lounan ja välillä isojen. Me oltiin kuin perhe ja onnellinen sellainen. Mä katoin sitä ja olin niin onnellinen, tuntui taivaallisen hyvältä. Mä ajattelin et oli ansainnut sen onnen vihdoinkin, tässä maailmassa oli kuin olikin ihminen joka oli juuri sitä mitä olin etsinyt. Ja sit se vaan loppu kesäkuun lopussa ja mä hajosin pirstaleiksi. Uskalsin rakastaa ja luottaa vaikka en olisi itsestäni sitä uskonut. Mut ei ois pitänyt. Ottaa niin kipeää, jos päästää lähelleen.

Mä kaipaan miestä ja parisuhdetta, sitä että rakastaa ja on hyvä olla. Mut en tiedä pystynkö ja uskallanko enää, ei se vaan taida olla mulle tarkoitettua se sellainen onni. Ja onhan se elämä hyvä näinkin, onneksi on nuo tytöt. Mä elän heille ja heitä varten ja tuhlaan sen kaiken rakkauden ja läheisyydenkaipuun heihin.