Perheväkivalta. Se on mielessä tänä iltana. Taas uutisoitiin tapauksesta, missä mies tappoi lapsensa ja vaimonsa. Vaimo ollut syyskuussa turvakodissa,  mutta palasi kotiin. Tässä yhteydessä lapset huostaanotettu. Mä en tajua ja silti mä tajuan... Miten me voidaankaan sekoittaa rakkaus ja riippuvuus toisiinsa niin hyvin? Miksi me jäimme vaikka tiesimme, että ei pitäisi? Mikä pistää naisen (tai miehen) alistumaan kerta kerran jälkeen nöyryytyksiin ja väkivaltaan? Miksi me jäämme siihen koukkuun vaikka olemmekin ihan tavallisia, järkeviä ihmisiä? Mä oon pyöritellyt näitä samoja kysymyksiä vuodesta toiseen. Tiedän ja silti en ymmärrä. Se kaikki jättää niin syvät jäljet, sielun haavat arpeutuvat kovin hitaasti.

Mä luulin, et Jumala voi auttaa ja parantaa. Mä uskoin naiivisti, että rukoileminen riittää. Ma uskoin, että mun rakkaudella ja Jumalan siunauksella asiat muuttuvat ja se toinen paranee. Mut eihän se niin mennytkään. Niin ei vaan saanut tapahtua. "Tapahtukoon Sinun tahtosi..." Se lienee se vaikein pala niellä, vaikein asia oivaltaa ja oppia.

Mä olin voimakas, vahva leijona. Pidin pintani ja puoleni. Mikä sai minut muuttumaan, miksi jäin? En löydä vastauksia, vaikka etsin niitä vuodesta toiseen. Ymmärrän itseäni, hetkittäin jo olen armollinen itselleni, mutta parantuminen... se on pitkä ja kivinen tie.

Mä olen pian työharjoittelussa paikassa, jossa joudun kohtaamaan perheväkivaltaa. On osattava olla puolueeton. On osattava pitää omat tunteet syrjässä, oltava ihminen ihmiselle. Mua pelottaa. Osaanko, pystynkö, uskallanko? Mä tahdon sinne, tahdon kokeilla rajoja ja etsiä niitä omia arvoja. Tahdon todistaa itselleni, että se on ohi minun elämässäni. En ole katkera, olen toipunut. Tahdon näyttää itselleni, että pystyn kohtaamaan kaikki ihmiset samanarvoisina ja Jumalan luomina. Haastan itseni, mutta pelottaa se silti. Siksikö minun piti se kaikki kokea, että osaisin nyt olla avuksi muille? Tarvitsinko sen koulun tullakseni ihmiseksi. Juuri tällaiseksi ihmiseksi.