Lähdetääs liikkeelle. Laiskana lykkään luettavaksesi kirjoitukseni vuoden takaa... Olipahan sekin vaihe varsinainen. Tervetuloa kuulolle <3 ja ihan tiedoksi.... lopetin elokuussa tupakoinnin, kukaan meillä ei halua enää kuolla ja elämä on nyt paljon nastempaa.

 

 

Maanantaista se kaikki alkaa... Uusi viikko edessä, voimat pakkasen puolella. Kello herättää arkee kuudelta. Ei auta kuin nousta ylös. Isla tuhisee tyytyväisenä vieressäni, hän on taas yöllä kömpinyt sänkyyni. No, ei se minua haittaa, en muista taaskaan edes heränneeni siihen. Suihkussa on aikaa seistä muutama minuutti, muuten aikataulu pettää. Vesi valuu ihollani ja yrittää herättää minut. Pikainen kuivaus, vaatteet päälle, meikkiä naamaan. Hiuksia ei tarvitse laittaa, minun työssäni ollaan usein pipo päässä.

Laitan kahvin tippumaan. Kahvia odotellessa katselen tytöille vaatteita valmiiksi. Ulkohaalarit on helppo löytää, mutta rukkaset ja pipot ovat aina hukassa.

Kaadan kahvini muumimukiin, takki päälle ja parvekkeelle. Palasin tupakoitsijaksi seuraavana päivänä, kun löysin esikoiseni parvekkeelta puolialastomana, hiukset märkinä, pakkasesta makaamasta. Hänen elämänsä on niin kauheaa, että rakas tyttöni 10 vuotta tahtoisi ennemmin kuolla. Tulin siihen tulokseen, että itseasiassa tupakointi on elämäni pienimpiä murheita.

Tupakka nousee ikävästi päähän. On vaikea pysyä pystyssä. Väsymys painaa päässä ja jäsenissä. Olipahan taas kuningasidea jättää unet viikonloppuna niin vähiin! Näiden vapaiden viikonloppujen jälkeen on entistä väsyneempi.

Isla olikin herännyt sillä aikaa kun olin parvekkeella. Pirteänä hän toivottaa huomenta ja hymyilee Islamaisen ihanasti. Rakas. Silitän vähän päätä ja vastaan huomenen toivotuksiin. Hyvä aamu edes yhdellä, hienoa. Isla käy reippaasti pukemaan päällensä. Hujauksessa hän on vaatteissa ja halukas kurkistamaan aarrelaatikkoon. Annan laatikon tytölle, kiltisti hän kävikin illalla nukkumaan. Lahjominen on alkanut taas toimimaan, illat ovat pikkuhiljaa rauhoittumaan päin, kun tytöt eivät hyppää sängystään kymmeniä kertoja.

Isla ottaa aarrelaatikosta timantin. Laitamme siihen nauhan keittiössä ja tyttö ripustaa tuon muovisen aarteen onnellisena kaulaansa. Keittiössä annan tytölle xylitolit suuhun ja sitten perään astmalääkkeet.

Louna onkin sitten kinkkisempi pala purtavaksi... Hän murisee sängyssään villapaita päällänsä. Hänellä harvoin on yöpukua päällä, vaan mitä ihmeellisempiä vaatevirityksiä. Nyt tuo pieni murisee ja komentaa 3-vuotiaan sisullaan minua menemään pois ja sulkemaan oven! Hän aikoo vielä nukkua! Tyttöni tuntien peruutan ulos huoneesta, olkoon muutaman minuutin, jos vaikka sitten tulisi helpommin.

Käyn välissä huutelemassa Jannaa hereille. Ovelta huuteluun hän ei reagoi. Menen sängyn viereen ja vähän kutitan. ”Nyt on aika nousta”. Janna ei meinannut saada illalla unta ja nyt herääminen tuottaa tuskaa. Hän ynähtää jotain ja jatkaa unia. ”Jos lähdet minun kyytiin niin heti ylös” sanon jo tiukemmalla äänellä. Janna nousee istumaan ja venyttelee silmät puoliummessa sängyllä.

Takaisin Lounan luo.. Louna on jo vähän leppynyt ja pienen maanittelun jälkeen suostuu tulemaan syliini Kiki-unikaveri kainalossa. Haistelen Lounaa. ”Arvaa mille sä tuoksut?” Louna on kuullut saman jutun satoja kertaa, mutta on silti aina juonessa mukana. ”en tiiä”. ”Lounalle” vastaan minä. Louna hymyilee. Pieninpyllypesulle ja vaatteet päälle. Lounakin löytää aarrelaatikosta timantin, joka täytyy saada kaulaan.

Janna on pukemassa jo päälleen. ”Reipas tyttö” sanon Jannalle. Huokaan mielessäni, olemme edelleen aikataulussa. Minä en myöhästy ikinä töistä ja olen siitä hyvin ylpeä. Yksin paimennan nämä kolme joka ikinen aamu ja silti en myöhästy.

Tytöt tahtovat matkaevästä, kuten joka aamu. Pitkän miettimisen ja arpomisen jälkeen kaikki tahtovat piparit. Piparit pakataan servettiin ja eväsrasiaan, että selviävät ehjinä autoon. Rikki menneet piparit tietäisivät katastrofia.

Niinkuin melkein joka aamu, ongelmat alkavat, kun vedetään ulkovaatteita päälle. Pipot on väärät, minun valitsemat kengät tyhmät, Jannalle ja Islalle syntyy kiistaa milloin mistäkin. Lopulta hikisinä ja kiukkuisina sulloudumme hissiin, missä tappelu jatkuu. Kenenkäs vuoro olikaan painaa nappia tänään? Huomaan hiiltyväni, mutta hammasta purren pyrin käyttäytymään kuin aikuinen.

Louna ei jaksa kävellä, ei yllätä. Kannan kolmea reppua ja yhtä lasta autolle. Pihassa odottaa auto umpijäässä ja lumen alla. Tytöt siirtyvät autoon jatkamaan riitojaan ja syömään pipareitaan.

Matkalla huomaan olevani takakireä. Ärsyttää ja väsyttää ja on niin kylmäkin. Onneksi päiväkodilla menee asiat sukkelaan. Halit ja pusut pikkuisille ja kohti töitä.

Janna tulee aamulla yleensä aina mukanani työpaikalle. Olen aina niin hyvissä ajoin, että ehdin keittää kahvit ja lehteäkin lukaista ennen kuin kello tulee 8. Janna syö aamupalaa kanssani ja lukee kirjaa.Ihana harvinainen hiljainen hetki.

Työpäivä alkaa, kun olen ollut kaksi tuntia hereillä. Töihin on hyvä tulla. Siellä on rauhallista ja hetkiä jolloin ei kukaan tarvitse minua tauotta. Joskus poden huonoa omaatuntoa siitäkin, kun töissä viihdyn välillä kotia paremmin. Kyllä minä lapsiani rakastan, mutta elämä on vaan joskus niin rankkaa siellä kotona. Yksin kolmen tarvitsevan kanssa.

Olen töissä perhepuistossa. Työnäni on pitää kerhoja lapsille sekä perheille. Niinkuin monet muutkin tällä alalla, olen määräaikainen työntekijä. Joulun maissa on työttömästä kesästä kertyneet velat maksettu pois ja kohta onkin uusi työttömyys edessä. Siirryn taas päiväkotiin töihin tekemään osa-aikalisän sijaisuutta. Olen iloinen, kun se tarjoaa minulle niin paljon lisää tunteja elämääni, mutta taloudellinen puoli hirvittää. Saan työttömyyspäiviltä soviteltua ansiosidonnaista ja puolen kuun palkan. Jospa se kuitenkin olisi nyt menetetyn rahan arvoista. Janna tarvitsee minua enemmän kuin koskaan. Ja minä tarvitsen omaa aikaa pään selvittämiseen ja asioiden työstämiseen. Lupaan itselleni, että heti vuoden alusta pyrin pääsemään johonkin terapiaan. On niin paljon käsittelemättömiä asioita ja nyt ensimmäisen kerran on ajan puolesta mahdollista sitoutua johonkin.

Olen päätynyt ratkaisuun, että pienet ovat päiväkodissa myös niillä vapailla viikoillani. Päätös ei syntynyt mitenkään helposti. Olen melkoisen ankara itselleni ja vaadin välillä itseäni venymään vähän liikaakin. Rankan syksyn jälkeen, olen kuitenkin ymmärtänyt, että minun on pidettävä itsestäni parempaa huolta, muuten menetän perheeni.

Ihmiset joskus ihmettelevät, et miten minä tätä kaikkea jaksan. Olen monesti vastannut, etten jaksakkaan. Se saa kyselijät aika vaivautuneiksi. Joinakin päivinä tuntuu todellakin siltä etten pysty tähän. Tekisi vain mieli lähteä pois. Lähteä eikä koskaan palata. Elämä on pääasiassa selviytymistä päivästä toiseen. Mutta koskaan en ole rakastanut, en koskaan ole rakastanut ketään niinkuin näitä kolmea.