Oma ukkini kuoli, kun olin vissiin 5-vuotias. Muistoja ei hänestä juuri ole. Joskus muistan istuneeni ukin sylissä kiikkutuolissa, paljon muuta en hautajaisten lisäksi muista. Pappa kuoli kun olin pahimmassa teinikuohunta-angsteissa. Hän oli aika piktkään osastolla ja tiesimme hänen kuolevan. Liekkö kävin katsomassa ollenkaan, hautajaisissakaan ei itkettänyt. Papasta mulla on kuitenkin paljon muistoja, sisua häneltä löytyi aina, hieman jörö mies joka ei kauheasti jutellut. Kuitenkin olimme heillä usein yökylässä ja jotenkin hiljaisesti hän välitti. Pappa osasi kannustaa, aina todistus oli hyvä vaikka se alkoi nippanappa seitsemällä, joskus jäi jopa alle. Papalla oli kuitenkin aina jotain hyvää sanottavaa.

Aikuisena sain kunnian hoitaa aviomieheni nro 2 pappaa loppumetreillä. Pappa oli dementoitunut ja sokea. Ei tuntenut ketään, ei muistanut mitään ja käyttäytyi sopimattomalla tavalla. Sukulaisille se ei ollut helppoa. Pappa oppi jotenkin hassulla tavalla tunnistamaan minut. Kaunein kohteliaisuus lienee se, kun hän kerran sanoi, kun menin käymään, että hän tiesi, että olen tulossa. Ihmettelin että mistä hän sen tiesi, niin pappa vastasi, että koska hän kuuli enkelten laulavan.

Vanhustyötä tehdessä huomasin, että kovin vähän nuo sotiemme veteraanit sota-ajoista juttelivat. Dementoituneet vallankin saattoivat öisin herätä "räiskimään ryssää" muuten niitä aikoja ei paljon muisteltu. Ne lienevät liian kipeitä asioita ja ei me tämän päivän ihmiset niistä mitään ymmärtäisikään....

Hassua on se kuvitelma, että he, sotiemme veteraanit, tahtoivat meidän kääntyvän sissänpäin, olemaan suvaitsemattomia ja eristäytymään muusta maailmasta. En kyllä usko tätä, en alkuunkaan. Eipä taida moni haudassaan kääntyä tai elossa olevista sankareista närkästyä, kun tänään homot tanssivat linnassa.

No mut tässä tämän aamun mietteitä... Nöyrä kiitokseni kaikille itsenäisyytemme puolesta taistelleille, lottia unohtamatta.