Haavisto vakuutti edelleen, hän se on ääneni saamassa. Mies on rauhallinen, osaa keskustella ja argumentoida uskottavasti. Haavisto kertoi, että hänen mielestään tärkeää olisi saada Suomessa taas yhteishenki ja yhteisöllisyys uuteen nousuun. On helppo olla samaa mieltä. Tämän kansan voima on meissä. Jos sodan aikana pystyttiin sellaiseen yhteishenkeen, se ei olisi mahdotonta nytkään. Mitä jos tämä kaikki olisikin meidän, ei sinun eikä minun. Yhteinen omaisuus, yhteisiä pelisääntöjä, yhteisiä lapsia (siis kannetaan vastuuta muistakin kuin omista lapsista), yhteisiä vähäosaisia (mitä juuri minä voin tehdä ja kenen hyväksi?), yhteinen Suomi. Mitä jos presidentti arvojohtajana kannustaisi kansaa luomaan yhteisiä pelisääntöjä ja rohkaisisi yhteisöllisyyteen? Mitä jos kaikesta ei huolehtisikaan yhteiskunta (en vähentäisi heidän vastuuta, mutta tällä menolla raja tulee pian vastaan...) vaan me ihmiset, me kantaisimme huolta lapsista, perheistä, yksinäisistä, syrjäytyneistä, vanhuksista... Pelottavaa on, jos arvojohtajaksemme nousee mies, joka tahtoo jakaa kansamme Suomalaisiin ja niihin kenestä ei tarvitse vastuuta kantaa. Pelottavaa on, jos arvojohtajamme viljelee vihapuheita ja ruokkii rasismia. Kuten Biaudet sanoi, se jos mikä on epäisänmaallista. Ainut tie eteenpäin on puhaltaa yhteiseen hiileen ja välittää lähimmäisistä.

Äänestetään meille presidentti, joka yhdistää kansaamme ja ymmärtää yhteistyön voiman ja merkityksen! Äänestetään presidentiksi hänet, joka osaa rauhanneuvottelut ja ojentaa kätensä myös vastapuolelle, ei vihaa vaan rakentaa. Tehdään Suomesta sellainen, missä meidän kaikkien on hyvä elää; sukupuoleen, ihonväriin, kansalaisuuteen tai seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta.