Katseltiin tänään dokumentti koulussa, joka kertoi yksinhuoltaja äidistä kenellä oli 3 lasta, joista kahdella neurologinen diagnoosi. Yksi lapsista oli hyvin hyvin haastava. Äiti tappeli saadakseen kotiin apua ja kelan kanssa saadakseen korotettua vammaistukea. Taistelu oli aika turhaa. Pahiten oireilevan lapsen olisi kyllä saanut laitokseen (oli ollut jo aikaisemmin sijoitettuna) mutta kotiin ei voi apua/tukea saada kuin 3 tuntia viikossa. Dokumentti nosti tunteet pintaan... Muistan mitä oli tapella järjestelmän kanssa (meidän perheessä on neurologista oireilua, astmaa ja psykiatrista diagnoosia) ja olla väliin putoaja. Laitos ei ole oikea paikka, perhetyö ei riitä. Mitä siihen välimaastoon, mistä sitä oikeanlaista tukea? Taas ois opinnäytetyön paikkaa tässä...

No joo mut dokumentti oli niin hyvin tehty et en ollut ainut kenellä silmät kostuivat ja ehkä en edes ainut, jolla itku oli herkässä koko loppu päivän.